Meillä täällä elämä menee kummallisissa sykleissä. Viitenä päivänä herätään meikäläisen makuun vähän liiankin aikaisin. Ulos pitää raahautua jo seitsemän kieppuroilla silmät sikkaralla. Kuudentena ja seitsemäntenä päivänä taas nukutaan mikäläisen makuun vähän turhankin pitkään. Joskus jopa yhdeksään tai kymmeneen. Se on minun mielestä aivan turhan kauan ja senpä takia olenkin ottanut tavaksi herätellä äiteetä tuossa kahdeksan aikaan. Se olisi juuri sopiva aika lähteä aamukävelylle!

Meidän aamuiset keskustelut menee suurin piirtein näin:
Mää: Piippiip. (Äitee on herkkäuninen ja raottaa heti silmiä. Mää ilahdun. Nyt se heräs!)
Äitee: Kello on vähän, nukutaan vielä. (Pistää silmät uudelleen kiinni.)
Mää: Piippiip. (Mää tiedän, ettei se nuku, vaikka silmät on kiinni.)
Äitee: (Leikkii edelleen, että se nukkuu.)
Mää: (Raapsutan äiteetä vähän tassulla.)
Äitee: Nyt nukutaan! (Kääntää kylkeä eikä nouse.)
Mää: (Kömmin peiton alle äiteen viekkuun.)

Äitee ei arvosta tätä mun herätyspalvelua laisinkaan vaan jatkaa tyynesti kuorsaamista. Törkeetä! Tänään arvon matami sitten vihdoinkin kello 10 (!) vaivautui nousemaan ylös.

No, kyllä mäkin nukkumisesta tykkään. Tässä kuva meitsistä kuukauden vanhana. Mää nukun päällimmäisenä, Melleri takimmaisena ja Aapo tuossa edessä:

Terkuin, Bustus