Eilen oltiin viimeistä kertaa agilityssä ennen kesätaukoa. Kuukausi pitäisi jaksaa odotella seuraavia treenejä. Minulla oli taas virtaa ja vauhtia kuin pienessä kylässä, ja olisin koko ajan vain halunnut tehdä. Emäntä epäilee, että minulle ei jää koko agilitytreeneistä mitään mieleen, kun olen niin tärinässä koko treenien ajan. Minähän olen muuten aika selväpäinen, mutta kun saan esteitä tai putkia näköetäisyydelle, niin alkaa hysteria.

Intoa ja vauhtia siis riittää, ja sitten kun päästään tekemään, niin menen ihan täysillä. Mutta kaiken sen muun ajan vingun ja vikisen siellä kentän laidalla ja yritän kiihkeästi päästä vähän hyppimään tai putkeen. Emäntä aikookin kesätauon jälkeen keksiä jotakin metodeita, millä saisi minua hiukkasen rauhoittumaan. Ei voi kyllä ymmärtää tätä: eikös se nyt ole hyvä, että olen innokas ja touhukas?

Jatkossa kuulemma suoritusten välillä mennään hallista ulos kävelemään, harrastetaan rauhoittavaa silittelyä ja istuskelua. Pyf, sanon minä! Silloin, kun hypitään, niin hypitään, eikä istuskella!

Terkuin, PupuJussi