Viime päivinä olen saanut harrastaa aivan hirveän paljon agipomppimista. Eikä kyllästytä yhtään. Päinvastoin. Sais olla enemmänkin tällaista!

Meillä oli sunnuntaina sellainen pentutapaaminen, jonne tulin minä, mun sisko Melli ja mun veli Aapo. En tiedä miksi sitä sanottiin pentutapaamiseksi, kun ei siellä ollut yhtään pentua. Tai kävi siellä yksi Ilona, joka oli kai aika pentu, kun se oli tosi kova vouhottamaan ja pomppimaan. Niin ja oli siellä myös mun äiskä Pixie ja Anne-Maria, meidän kaikkien alkukantaemo. Mut nekään ei ole enää pentuja.

Me kaikki kolme sisarusta ei oltu nähty pitkään aikaan, joten me osoitettiin tällaista lähimmäisenrakkautta rähisemällä toisillemme ihan hirveästi. Tai mä rähisin vaan Aapolle, Aapo rähis vaan mulle ja Melli rähisi varmuudeksi meille molemmille. Mellin omille sivuille tulee varmaankin jossain vaiheessa kuvia tästä meidän tapaamisesta. Emännän kamerasta oli tietty akku loppu, joten meillä ei ole yhtään kuvaa.

No me kaikki saatiin harrastaa ainaskin kolme tuntia agia, kukin vuorollaan. Mun emännän ohjauksesta ei meinannut taaskaan tulla yhtään mitään, kun se on niin hidasälyinen. Se saa ehkä ohjattua mut putkeen, mutta se ei kykene sit muistamaan, että mitä pitikään tehdä seuraavaksi. Varsinkin kaikenlaiset käännökset on sille ihan mahdottomia.

Myös tänään me oltiin harrastamassa agilityä meidän omissa harkoissa. Me molemmat taidettiin olla vielä eilisestä treenistä innoissamme, koska harkat meni tosi hienosti. Oli tukahduttavan kuuma, mutta me juostiin siellä hiki päässä molemmat. Kepit meni nyt oikein hyvin ja kaikki radanpätkät meni myös hienosti. Emäntä huiskutteli aika paljon sen ihanaisen pallon kanssa, ja silloinhan minulla on satanen lasissa ja intoa riittää. Harkat kesti 1,5 tuntia, enkä olis millään halunnut vielä lopettaa. Vastahan me päästiin vauhtiin!

Tästä on hyvä jatkaa. Nyt emännälläkin on kuulemma taas toivoa minun (ja itsensä) suhteen.

Terkuin, Bustus