Emäntä on viime aikoina istunut paljon tietokoneen ruudun ääressä kuolaamassa ja huokailemassa. Syynä on kuulemma se, että niin monet blogiparsonit ovat saaneet itsellensä uuden kääpiökokoisen kaverin. Panu hoitelee hellän isoveljen tavoin uutta pikkusiskoaan, Lulua. Emma taas on saanut seurakseen piskuisen Kiukun. Kyllä minullekin tuollainen kaveri kelpaisi, mutta emäntä vain sanoo, että ei nyt ainakaan vielä. Toisaalta ehkäpä on parempi näin. Saanpa syödä itse kaikki nakkini eikä kukaan ole tärvelemässä lelujani.

Agilityssä kiipeen (suom. puomin) ja varsinkin aaaan kontaktit ovat äiteen mielestä olleet erittäin ongelmallisia. Heti, kun se suoristautuu palkkaamasta, niin minä olen painellut eteenpäin. Palattiinkin nyt takaisin kosketusalustan käyttöön, ja se toimii erittäin hyvin. Nyt en enää lähde, vaikka emäntä suoristautuu, vaan jään kiltisit odottamaan lähtölupaa. Emäntä olikin eilisten treenien jälkeen kuin Naantalin aurinko. Kaikki meni sen mielestä aivan erinomaisen hyvin. Se muisti jopa itse radan, vaikka se sisälsi kaksi valssia tai vaihtoehtoisesti takaaleikkausta. Toisaalta sitä harmittaa, että ollaan puoli vuotta tärvätty jää-käskyn kanssa, joka ei sitten loppupeleissä kuitenkaan toiminut.

Myös minulla on ongelmana lähdössä varastaminen. Olen lähdössä aivan kuin viritetty viulunkieli: pienikin liike emännältä, ja raketti lähtee. Ei voi pieni koira ymmärtää, miksi siellä lähdössä pitää istuskella, kun kiire olisi pomppimaan.

Bosse